Lohikäärmeenmetsästäjien huimat seikkailut
Kevät, kesä 2007
Osa VIII: Isäni Bahamut
Tie Toulan kylästä Soorenariin oli pitkä, kuiva ja pölyinen. Elettiin edelleen Eleint-kuuta, ja toisin kuin Elmerin kotiseudulla Damaran vuoristossa, Chessentan rannikolla tämä kuukausi ei ollut syksyä nähnytkään. Aurinko paahtoi herkeämättä ja väsytti Elmerin nopeasti. Hän oli edelleen tyytyväinen päätökseensä toimia ripeästi ja pelastaa Cesarus varmalta kuolemalta toisten vain jahkaillessa, mutta se ei poistanut sitä seikkaa, että hänen tilanteensa vaikutti varsin lohduttomalta. Hän oli hyvin kaukana kotoaan ja oli tehnyt itsestään etsityn rikollisen siinä ainoassa kaupungissa, jonka hän tunsi ja jossa hänellä oli omaisuutta Pudonneidentähtienmeren tällä puolen. Yksi hänen ystävistään, Aoirghe, oli teillä tietymättömillä, taikakauppias Antoniuksen matkassa. Aoirghen olisi jo pitänyt palata, mutta häntä ei näkynyt, eikä kuulunut, eikä Rajaskar saanut viesti-taiallaan tähän yhteyttä. Se saattoi merkitä vain kahta asiaa: joko Aoirghe oli alueella, jossa taikuus ei toiminut tai sitten hän ei ollut tajuissaan. Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut miellyttävältä. Lisäksi kaikki Elmerin loput ystävät olivat jääneet Cimbariin, eikä hän tiennyt heidän suunnitelmistaan. Pisteenä i:n päälle hän oli edelleen jumalaton pappi: siis varsin voimaton. Ainoa lohdullinen piirre tilanteessa oli se, että Aoirghen oli pitänyt kulkea tätä reittiä. Ehkä Elmeri kykenisi löytämään ystävänsä.
Elmeri kyseli kaikilta vastaantulijoilta vaaleasta haltiasta, mutta kukaan ei ollut nähnyt moista. Tielläkulkijat hämmentyivät kysymyksestä, sillä harva heistä oli ikinä nähnyt haltiaa. Tämä tieto masensi Elmeriä kovasti. Päästessään viimein Soorenariin hän tunsi olonsa perin lohduttomaksi. Kaupunki vaikutti jotenkin vihamieliseltä – ilmapiiri ei ollut miellyttävä. Elmeri löysi kuitenkin mukavanoloisen majatalon ja meni sisään tilaten itselleen päivällistä.
Samassa majataloon astui poikkeuksellisen kaunis nainen. Nainen oli lähes kuusi jalkaa pitkä ja pukeutunut haarniskaan, mutta hänen piirteensä olivat erittäin viehättävät. Lisäksi hänellä oli pitkä, vapaana liehuva liekinpunainen tukka ja hän säteili jonkinlaista voimakasta auraa, joka toi Elmerin mieleen hyvät lohikäärmeet. Nainen vaikutti kuitenkin hyvin väsyneeltä ja surulliselta. Hän istui raskaasti tuoliin baaritiskin äärelle ja laski päänsä käsiinsä. Hetken kuluttua tarjoilija toi naiselle juotavaa, vaikka tämä ei ollut tilannut mitään.
Elmeri huomasi naisen kiehtovan häntä ja pohti, oliko heillä jotain yhteistä. Hetkisen tuumittuaan hän rohkaisi mielensä ja siirtyi istumaan naisen viereen.
”Suo anteeksi, mutta näytät kovin surulliselta,” Elmeri virkkoi. ”Onko jotain mitä voisin tehdä noin kauniin naisen eteen?”
Kumma kyllä nainen hymyili Elmerin jokseenkin tökerölle repliikille. ”Pelkään pahoin, ettei. Tänään on vain huono päivä – tiedäthän – sellainen päivä, jolloin mieleni tekee miltei luovuttaa.”
”Taidan tietää,” sanoi Elmeri, ”minunkaan päiväni ei ole sujunut hyvin. Etsin ystävääni, joka on kadonnut, mutten saanut mitään selville. Mikä sinua masentaa?”
”Pahuus,” vastasi nainen, ”Se että kun yksi paha kukistetaan, tilalle nousee toinen ja ihmiset, hyvätkin, ovat kovin välinpitämättömiä. Nyt eletään vaikeita aikoja – Tiamatin hirvityksiä syntyy koko ajan enemmän ja enemmän ja Tchazzarin kirkko kasvattaa valtaansa. Ja vaikka luotan Isääni ja tiedän että me hänen Lapsensa yritämme parhaansa, niin… joskus tunnen oloni kovin lohduttomaksi.”
”Ymmärrän,” sanoi Elmeri hieman kömpelösti, yrittäen sisäistää kaiken kuulemansa. ”Kuka sinun isäsi on?”
”Hän on Bahamut, Platinalohikäärme, kaikkien hyvien lohikäärmeiden jumala,” vastasi nainen ja hänen kasvonsa syttyivät hymyyn.
”Tuota,” Elmeri änkytti, ”onko hän siis sinun isäsi niin kuin jumalasi vai onko hän sinun isäsi?”
”Sekä että,” sanoi nainen, ”Minä synnyin kyllä ihmiseksi, mutta kuulin Hänen kutsunsa ja tulin Hänen Lapsekseen.”
”Kiehtovaa,” sanoi Elmeri ja hymyili naiselle. Nainen vastasi hymyyn.
”Sanohan,” sanoi nainen, ”Mihin sinä uskot?”
”Tällä hetkellä minulla ei ole jumalaa,” myönsi Elmeri. ”Epäkuolleet tappoivat vanhempani ja vannoin sen jälkeen tappavani kaikki epäkuolleet. Jumalani kuitenkin hylkäsivät minut ja antoivat minun tulla epäkuolleeksi. Siispä luovuin heistä.”
”Mutta etkö ennen kaikkea usko hyvyyteen?” kysyi nainen. ”Siihen minä uskon, hyvyyteen, hienovaraiseen pahan vastustamiseen ja hyvyyden edistämiseen, jotta maailmasta tulisi parempi paikka.”
”Kyllä, juuri siihen minä uskon!” vakuutti Elmeri. ”Muuten, mikä sinun nimesi on?”
”Shihanna,” sanoi nainen, ja Elmeristä se oli maailman kaunein nimi.
”Entä sinun?”
”Elmeri.”
”Kuule, oletko koskaan ajatellut voivasi ryhtyä Bahamutin palvojaksi? Tarvitsimme juuri kaltaisiasi joukkoomme. Voisimme työskennellä yhdessä.”
”Kyllä!” huudahti Elmeri ilahtuneena mahdollisuudesta, että hänen elämällään olisi jälleen suunta. ”Mitä sinulla on mielessä?”
”Näin alkajaisiksi Kyysuolla on eräs hirvitys, joka häiritsee siellä asuvia puolituisia. Lähtisitkö mukaani kukistamaan sen?”
”Mielelläni,” lupasi Elmeri. Shihanna hymyili hänelle. Se oli hyvin kaunis hymy. Shihannahan suorastaan nojautui häntä kohti! Ennen kuin Elmeri huomasikaan, Shihanna istui hänen sylissään. Vaistomaisesti hän tarttui naiseen ja suuteli tätä.
”Ehkä meidän pitäisi siirtyä yläkertaan,” ehdotti Shihanna. Elmeri nyökkäsi ja otti naisen käsivarsilleen.
