Lohikäärmeenmetsästäjien huimat seikkailut
Kevät, kesä 2007
Osa V: Gnaeus Sooda, kuuluisa illusionisti
Aoirghe oli virunut sellissään yksin jo päivän pari, kun hän sai seuraa. Ovi avautui pienenpieneksi hetkeksi ja hänen seurakseen paiskattiin alaston kuuhaltiamies. Tämä vaikutti täysin tyytyväiseltä olotilaansa. Hymyillen auvoisasti mies esitteli itsensä: ”Gnaeus Sooda, kuuluisa illusionisti, hyvää päivää.”
Aoirghe tervehti hieman laimeasti. Hän oli vankeutensa aikana oppinut tulevansa poltetuksi noitana Sadonkorjuujuhlien aikaan, koska hän oli ”paha haltiataikaolento”. Tämän tiedon oli välittänyt hänelle pieni, mustatukkainen, sievä mutta äkäisen oloinen nainen, jolla vaikutti olevan suhde Antoniuksen kanssa. Nainen oli myös kertonut Aoirghelle tämän olevan Karanokien kartanossa ja tämän kuolevan uhrina Suurelle Tyhjyydelle, joka oli ilmeisesti mokomien typerysten jumala. Aoirghe ei ollut koskaan kuullut moisesta: palvoa nyt tyhjyyttä!
Aoirghesta päivä ei siis ollut kovin hyvä. Hänen kaikki energiansa keskittyi pakomahdollisuuksien väijymiseen. Hän oli varma, että keksisi ajoissa keinon paeta vangitsijoiltaan, mutta taitoa se vaatisi, etenkin kun ovelat otukset olivat sijoittaneet vankilansa kuolleen taian alueelle, mikä esti Aoirghea yksinkertaisesti muuttumasta käärmeeksi ja luikertelemasta pois. Gnaeus silmäili Aoirghea arvioivasti ja hymyili.
”Tiedätkö, että meidät on tarkoitus polttaa elävältä?” Aoirghe tiedusteli hieman äkäisesti.
”Mmm, arvelin niin,” vastasi Gnaues. ”Mutta emmekö sillä välin voisi ottaa ilon irti vankeudestamme?” hän ehdotti hyvin vihjailevasti.
Aoirghe harkitsi hetken asiaa. He olivat kauniita, hän ja Gnaeus, seistessään vastakkain alastomina ja luonnollisina, hän itse kuin loistava aurinko ja mies kuin kimmeltävä kuu. Kyllä, Gnaeus oli varsin puoleensavetävä ollakseen mies. Mutta siitäkin huolimatta… tilanne tuskin oli niin epätoivoinen? Ehkä viimeisellä hetkellä ennen roviolle vientiä, mikäli sellainen tulisi, muttei nyt.
Juuri silloin vankikopin ovessa oleva luukku aukesi raolleen, jotta siitä voitaisiin antaa vangeille ruokaa. Tätä tilaisuutta Aoirghe oli väijynyt. Salamannopeasti hän onnistui saamaan sormensa luukun väliin. Aivan kuin hän oli toivonutkin, hän tunsi voiman virtaavan itseensä. Kuolleen taian alue kattoi vain vankikopin, ja kun Aoirghen sormet olivat ulkona, hän kykeni taikomaan. Nopeasti hän muodosti suunnitelman. Rukoillen jumalaansa Mielikkiä Aoirghe kutsui ensin paikalle kaksi suurta apinaa hoitelemaan vartijat ja sitten pienen ovelan nixien, jonka tehtävänä olisi varastaa avaimet. Aluksi kaikki tuntuikin sujuvan Aoirghen suunnitelmien mukaan – hän näki, että etenkin äkäinen nainen sai vakavia osumia. Juuri kun tilanne alkoi näyttää lupaavalta, nainen kuitenkin pakeni ja kutsui lisää vartijoita. Mokoma pelkuri! Apinat ja nixie saatiin taltutettua ja luukku kopin ovessa lukittiin.
Aoirghe ja Gnaeus istuivat hiljaa, pettyneinä. Lopulta Gnaeus rikkoi hiljaisuuden ja pyysi Aoirghea kertomaan itsestään.
”Voi, minun elämäntarinani on nopeasti kerrottu: kasvoin karhujen parissa, sillä olen ilmeisesti orpo. Sitten minusta tuli seikkailija,” lyhenteli Aoirghe. ”Entä sinä?”
”Minä,” sanoi Gnaeus ja veti syvään henkeä, ”Synnyin maatilalla Luthcheqin ulkopuolella. Isäni kuoli sodassa ja myöhemmin eräs aatelinen, joka asui Luthcheqissa, mieltyi äitiini ja nai hänet. Äitini on näet erittäin kaunis. En koskaan oikein pitänyt isäpuolestani, mutta ongelmat alkoivat oikein kunnolla, kun aloin osoittaa lahjoja taikuuden alalla. Äitini aivan rukoili minua lähtemään kaupungista ennen kuin paljastuisin ja niin minusta tuli kulkija. Kaipaan kyllä kovasti äitiäni ja niin nytkin taisin tulla vähän liian lähelle kaupunkia kun minut napattiin.”
”Hmm,” pohti Aoirghe, ”Sinun isäpuolesi on varmaan hyvin voimakas mies, kun pystyy pitämään äitisi turvassa.”
Gnaeus näytti hämmentyneeltä.
”Äitisi on varmaan myös haltia,” Aoirghe selvensi.
”Niin, aivan,” Gnaeus punastui, ”Kyllä kyllä, isäpuoleni on aatelinen ja heille sallitaan välillä vapauksia.”
