Lohikäärmeenmetsästäjien huimat seikkailut
Kevät, kesä 2007
Osa II: Kuolemaantuomittu kylpyvedenkoittaja
”Ehkä mennä tapaamaan Madame?” ehdotti Cornelius. ”Hän kertoa kaikki.”
Typertyneet seikkailijat seurasivat. Madame kertoikin murteellisella yleiskielellä, että Tel Tyrin setä oli kuin olikin ollut hänen kumppaninsa ja suojelijansa. Hän oli hyvin ystävällinen ja kehotti seikkailijoita
nauttimaan bordellin palveluksista, mitä pyyntöä Ielenia heti noudatti. Lisäksi hän esitteli Il Rochen pyynnöstä kaikki salakäytävät ja aarrekammion. Hämmentävin uutinen oli kuitenkin vielä tulossa. Madame
kertoi, että Tel Tyrin isä oli yhä elossa. Cesarus Nuorempi vain oli vangittuna, syytettynä kuninkaan murhayrityksestä.
”Mutta kuningas olla ollut outo, paha. Siksi hän myrkyttä kuninkaan kylpyvesi,” selitti Madame.
”Kylpyvesi?”
”Hän olla kuninkaan kylpyvedenkoittaja. Nyt hän kuolla – seitsemän auringonlaskun kuluttua. Petojen syömänä, Colosseumilla.”
Tel Tyr halusi luonnollisesti pelastaa isänsä ja seikkailijat olivat kiinnostuneita auttamaan. Madame Damio kertoi heille, että kuningas oli mahdollistaa haastaa kaksintaisteluun koskettamalla vitsakimpulla
hänen miekkaansa. Kuningas, Sceptanar, oli kuitenkin mahtava velho.
”Ehkä te halua tavata minun tytär, Adelaida,” ehdotti Madame. ”Hän olla hovissa viihdyttäjänä ja tietä kuninkaasta.”
Adelaida osoittautui suloiseksi ja ystävälliseksi nuoreksi neidoksi, joka ei loukkaantunut edes siitä, että seikkailijat olivat väärinymmärtäneet hänen ammattinsa. Saattoi kuitenkin olla, että Adelaidan
äänessä oli hieman kärkäs sävy, kun hän kertoi Cimbarin yliopiston, Tholauntin, bardikoulussa viettämistään vuosista. Adelaida kykeni kertomaan perin vähän kuninkaasta – vain että tämä oli yllättäen
muuttunut ja alkanut vastustaa ja syrjiä taikuutta ja sen käyttäjiä, mikä oli perin juurin kummallista, koska kuningas itse oli velho. Adelaida vei kuitenkin seikkailijat sen vankilan luo, jossa Cesarus Nuorempaa
pidettiin. Vanginvartijat hämmästyivät siitä, kuinka paljon Tel Tyr näytti isältään ja veivät seikkailijat heti tämän luokse.
”Olet kyllä selvästi poikani,” riemuitsi Cesarus Nuorempi ”- mutta kuka kumma sinun äitisi mahtaa olla?”
Isä ja poika rupattelivat hetken.
”Kuulehan,” sanoi Cesarus chondathaniksi, jota vartijat eivät toivottavasti ymmärtäneet, ”jos auttaisitte minut pakoon, minua tuskin jahdattaisiin kovin ahkerasti…”
Seikkailijat huokasivat ja lupasivat pohtia asiaa. Sitten he jättivät isän ja pojan juttelemaan kahden kesken.
Kahn katseli ympärilleen bordellin salongissa. Huone oli normaalistikin varsin koristeellinen, mutta Madame oli ylittänyt itsensä järjestäessään näitä juhlia, jotka hänen mukaansa olivat paras tapa tutustua
kaupungin silmäätekeviin ja hankkia tietoja kylpyvedenkoittajan tilanteesta. Kahn ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi hänen olisi pitänyt pelastaa mies, jota hän ei tuntenut ja joka oli mitä ilmeisimmin jäänyt kiinni
itse teossa, etenkin kun Tel Tyrin toimeksianto oli jo päättynyt. Tämä kaupunki vaikutti kuitenkin mielenkiintoiselta – sellaiselta joka tarvitsi ja arvosti kunnon sotilaita. Huoneen toisella puolella Kahn havaitsi
haarniskoidun miehen – Cimbarin armeijan kenraalin Brutus Manliuksen. Mielenkiintoista. Hän päätti mennä keskustelemaan miehen kanssa ja ennen kuin huomasikaan, tämä oli jo tarjonnut hänelle
sadanpäämiehen pestiä armeijassaan.
”Kyllä kiitos, mielelläni,” vastasi Kahn, ”Siitä onkin jo aikaa kun olen viimeksi ollut armeijassa.” Kahn poistui Brutuksen luota, mutta esitteli tälle Ielenian, kehottaen tätä hurmaamaan miehen ja hankkimaan
tältä kaiken mahdollisen tiedon.
Brutus Manlius ei ollut ollenkaan hullumpaa seuraa, tuumi Ielenia. Toisaalta oli jo miltei säälittävää, kuinka tuollainen suuri, vahva soturi hurmaantui täysin pikkuriikkisestä taiasta. Toisaalta Ielenia nautti vallantunteesta.
Rajaskarkin teki juhlissa omia tiedustelujaan. Hän sai selville, että Cimbar odotti hyökkäystä lähes kaikista merkittävistä naapurikaupungeistaan. Erityisen kiinnostava oli kuitenkin erään Maataomistavien Aatelismiehen Senaatin jäsenen huomautus Luthcheqin kaupungin hallitsijasuvusta, hulluista Karanokeista, jotka vihasivat taikuutta ja polttivat noitia. Rajaskar tunsi vahvasti olevansa asian ytimessä ja hymyili itsekseen. Hän veitsenterävään älyynsä saattoi kyllä luottaa!
