Lohikäärmeenmetsästäjien huimat seikkailut
Kevät, kesä 2007
Osa XXI: Helmiahmatti
Elmeri oli hyvin onnellinen siitä, että seikkailijat olivat päättäneet levätä hetken ennen uusia koettelemuksia. Koko selkkaus Karanokien kanssa oli vaikuttanut häneen syvästi. Lisäksi hän oli ollut jalkojensa päällä lähes lakkaamatta aina Cimbariin tulostaan alkaen, ehtimättä juuri nauttimaan kartanostaan tai viettämään laatuaikaa Shihannan kanssa.
Nyt se kaikki muuttui. Vaikka Elmeri työskentelikin taikaesineprojektien parissa varmistaakseen, että sekä hän ja Shihanna olisivat parhaalla mahdollisella tavalla varustettuja seuraavaan koitokseen, hän vietti lohikäärmeenosan päivistään Shihannan seurassa. Tämä kävi helposti, sillä Elmeri oli valinnut saalisosuuteensa sormuksen, jonka ansiosta hänen tarvitsi nukkua vain pari tuntia yössä. Niinpä hän valvoi myöhään työhuoneessaan, mutta heräsi silti pirteänä uuteen päivään.
Eräänä iltapäivänä Elmerin palatessa puutarhatöistä Shihanna odotti häntä heidän makuuhuoneessaan. Kun Elmeri oli siistiytynyt ja vaihtanut vaatteensa, Shihanna kehotti tätä tulemaan vierelleen sängylle
loikomaan.
”Minulla on sinulle tärkeää asiaa,” sanoi Shihanna erittäin vakavasti.
”Niin?” vastasi Elmeri, hieman arasti, mutta kuitenkin vielä hymyillen.
”Minusta tuntuu, että me saamme lapsen,” kuiskasi Shihanna ja hautasi päänsä käsiinsä.
”Mutta sehän on ihanaa!” huudahti Elmeri.
”Onko sinusta?” kysyi Shihanna kuolemanvakavana. ”Minä en ollenkaan ymmärrä koko asiaa. Minun ei pitäisi voida saada lapsia.”
”Ai,” sanoi Elmeri, ”mutta kyllä, meidän lapsemme olisi ihana.”
”Mutta mitä se tekisi mahdollisuuksillemme jatkaa työtämme? Erityisesti minun mahdollisuuksilleni jatkaa tehtävääni. Pettäisin Isäni, enkä voisi sitä tehdä. Pelkään, että minun pitäisi luopua lapsesta.”
Elmeri oli kauhuissaan. Hän halusi lapsen Shihannan kanssa. Sitä hän halusi enemmän kuin mitään muuta tai siltä hänestä nyt tuntui.
”Varmastikaan Bahamut ei olisi antanut sinun tulla raskaaksi, jos ei haluaisi meidän pitävän lasta,” vakuutti Elmeri. ”Ehkä on suorastaan niin, että lapsi on Bahamutin lähettiläs, viestintuoja,” hän maalaili.
”Mutta jos haluat, voin rukoilla Bahamutia ja kysyä tulisiko meidän pitää lapsi. Hän vastaa minulle rukouksiini joko arvoituksilla tai sitten ”kyllä” tai ”ei”. Voisin kysyä niin, että saisin varman vastauksen.”
”Niin!” huudahti Shihanna. ”Ehkä sinun pitäisi kysyä. Ehkä on tosiaan niin, että lapsi on osa tehtävääni – minun aikani on kuitenkin pitkä ja lapset kasvavat nopeasti.”
Elmeri hymyili. ”Niin, varmasti niin on asian laita. Kysynkö?”
”Ei, älä,” sanoi Shihanna. ”Olen nyt aivan varma, että meidän tulee pitää lapsi.
Muutamia päiviä myöhemmin oli kolea iltapäivä, tihkutti vettä. Elmeri oli viinitarhalla tutkimassa arvokkaita köynnöksiään, sillä hän pelkäsi niiden vahingoittuneen edellisenä päivänä riehuneessa myrskyssä, kun hän huomasi valtavan hahmon lentävän horisontista kohti Shihannan laituria. Se oli upea, aikuinen pronssilohikäärme, jonka suomujen päät olivat jo hieman tummuneet, tavoitellen mustanpuhuvaa metallinkiiltoa, jonka ne lopulta saavuttaisivat. Lohikäärmeen rinnalla lensi toinen, aivan pieni, hassulla tavalla epäsuhtainen yksilö. Sen täytyi olla hyvin nuori, sillä se lensikin epävarmasti ja sen siivet tuntuivat sille aivan liian suurilta. Elmeri seurasi lohikäärmeitä mietteliäästi. Hän ei ollut koskaan nähnyt näin suurta lohikäärmettä, vaikka tiesikin, että lohikäärmeistä tuli lopulta, vanhetessaan, vielä huomattavasti kookkaampia. Olennot kiehtoivat häntä kovasti, mutta hän uskoi kuitenkin toimivansa viisaiten pysytellessään viinitarhassa.
Lohikäärmeet kaartelivat hetken ja laskeutuivat sitten laiturille. Shihanna oli tullut ulos talosta heitä vastaanottamaan. Suurempi lohikäärme muuttui ihmiseksi, keskusteli hetken Shihannan kanssa ja seurasi sitten tätä taloon pieni lohikäärme aivan kantapäillään. Elmeri oli ihmeissään. Jonkin ajan kuluttua suurempi lohikäärme tuli ulos talosta, muutti jälleen muotoaan ja nousi lentoon. Elmeri pani merkille, ettei pieni lohikäärme ollut sen mukana. Nyt hän uskaltautui Shihannan taloon.
Shihanna ja lohikäärmelapsi olivat keittiössä juomassa teetä.
”Ottaisitko sinäkin?” Shihanna kysyi Elmeriltä aivan kuin tilanteessa ei olisi ollut mitään kummallista.
”Kyllä kiitos,” Elmeri vastasi. ”Huomaan, että olemme saaneet vieraan,” hän jatkoi, ja vaihtoi sitten lohikäärmekieleen. ”Minä olen Elmeri Blackcloak. Saanko tiedustella teidän nimeänne?”
hän kysyi lohikäärmeeltä hyvin kohteliaasti. Lohikäärme kikatti.
”Olen Vorelaujirvivex,” se sanoi, mikä tarkoitti: Kaunispronssivoitto. ”Eikö olekin upea nimi? Äitini antoi sen minulle.”
”On kyllä,” vakuutti Elmeri.
Kolmikko joi teetä hetken aikaa hiljaisuuden vallitessa, kunnes Vorel alkoi haukotella.
”Luulen, että meidän on aika laittaa sinulle vuode,” totesi Shihanna. ”Katsotaan sitä luolaa vasta huomenna.”
Vorel nyökkäsi ja seurasi tottelevaisesti Shihannaa yhteen makuuhuoneista. Elmeri kulki tyttöjen perässä huoneeseen. Kun hän näki sen, hänen suunsa loksahti auki – vuoteelle oli levitetty koko sen pinta-alalle
huomattava määrä kultarahoja.
”Kuten huomaat, sijasin jo mukanasi tuomasi vuodevaatteet sänkyysi,” hymyili Shihanna ja Vorel nauroi haltioissaan.
”Ehkä vielä hieman yöpalaa?” kysyi Shihanna ja otti taskustaan helmen, joka Elmeristä näytti kovin tutulta. ”Ole hyvä,” Shihanna sanoi lohikäärmeelle, joka suorastaan sieppasi helmen ja puraisi sitä ahneesti.
Elmeri katsoi otusta kummeksuen.
”Helmet ovat pronssilohikäärmeiden erikoisherkkua,” se sanoi ja maiskutti päälle. Elmeri ajatteli kauhuissaan huomattavaa helmikokoelmaansa, jonka oli hankkinut halvalla meren toisella puolen myydäkseen
sen lopulta voitolla.
Shihanna levitti pehmeän untuvapeiton kultarahoille käpertyneen lohikäärmeen päälle, suuteli sitä ja sipsutti sitten varpaisillaan ulos huoneesta viitaten Elmeriä seuraamaan.
”Jääkö vieraamme luoksemme pitkäksikin aikaa?” kysyi Elmeri.
”Uskon niin,” vastasi Shihanna. ”Hän on näes puoliksi orpo. Ruskea lohikäärme ja sen krathbairn-kätyrit surmasivat Vorelin äidin, Voreldarastrixin, kun tämän isä, Caexkepesk, oli ulkona pesästä. Caex on vanha
ystäväni, mutta nyt hän on hyvin murtunut, eikä usko kykenevänsä kasvattamaan lasta. Lisäksi hän aikoo kostaa Vorelin äidin kuoleman,” Shihanna puhui hyvin vakavasti. ”En voinut mitenkään kieltäytyä
Caexin pyynnöstä, että ottaisin Vorelin luokseni, etenkin kun Vorel on niin hurmaava.”
”Ymmärrän,” sanoi Elmeri. ”Meille taitaa vain tulla aikamoinen vilske, etenkin kun saamme itsekin lapsen.”
”Se on totta,” hymyili Shihanna. ”Mutta kasvatamme molemmista uljaita Bahamutin palvojia. Ja olen ajatellut Vorelille omaksi paikaksi sitä luolaa tässä lähellä, tiedäthän, sinne pääsee vain meren kautta mutta
itse luola on kuiva.”
”Ei, en itse asiassa tiedä,” vastasi Elmeri hämmentyneenä.
”Niin,” nauroi Shihanna, ”kun nyt ajattelen, niin et ehkä ole käynyt paljon sukeltelemassa täällä. Joka tapauksessa se on täydellinen – pronssilohikäärmeet rakastavat uimista, eikä Vorel ole poikkeus. Yksi asia
vielä.”
”Niin?”
”Luuletko, että voisit luovuttaa helmesi Vorelille? Hän on äiditön pieni raukka ja rakastaa niin kovin helmiä. Sitä paitsi lohikäärme on lohikäärme, vaikka pienikin, ja tarvitsee aarteen.”
Elmeri huokasi. ”Eiköhän se käy päinsä.”
