Lohikäärmeenmetsästäjien huimat seikkailut
Kevät, kesä 2007
Osa I: Perintöbordellin arvoitus
Sembialainen kauppalaiva Waukeenin valittu purjehti kohti Cimbarin satamaa Chessentanlahdella. Laiva kellui alhaalla, sillä se oli raskaassa lastissa. Jo nostaessaan ankkurin Selgauntin kaupungissa Pudonneidentähtienmeren rannalla se oli ollut täyteen sullottu monenmoista kauppatavaraa, erityisesti hienoja sembialaisia kankaita sekä miekkoja, puhumattakaan sitten matkustajista. Laivaan oli noussut kirjava seikkailijajoukkio, josta osa oli halunnut myös hevosilleen laivakyydin. Mutta laivan kapteeni Y oli kauppamies ja kun hinnasta sovittiin, oli hän valmis ottamaan kyytiin mitä vain. Kun Waukeenin valittu oli joutunut haihyökkäyksen kohteeksi, seikkailijat olivatkin osoittautuneet arvokkaaksi lastiksi – he olivat paitsi kukistaneet hait, myös onkineet niiden arvokkaat ruhot laivan kyytiin. Neljä haita oli kuitenkin jo miltei enemmän, kuin mitä valmiiksi täysi laiva jaksoi kantaa ja niinpä peräsintä tuli käännellä varovasti.
Chessentanlahti levittäytyi seikkailijoiden eteen auringossa kimmeltävänä, sinisenä – ja täpötäytenä! Koko lahti, etenkin satama, oli täynnä erikokoisia ja ?näköisiä laivoja ja veneitä, joissa toinen toistaan upeammin ja villimmin pukeutuneet, iloisen ruskettuneet mustatukkaiset ihmiset juhlivat laulun ja tanssin säestyksellä. Missä vettä hieman näkyi, se oli täynnä kukkien terälehtiä ja pieniä kaarnaveneitä.
"Ah," sanoi kapteeni, kun seikkailijat kysyivät mistä oikein oli kysymys, "onkin Vuotuisen Merellisen Syyssadon Juhlan aika. Chessentalaiset viettävät juhlaa innolla – he juhlivat satoa ja lepyttelevät merihirviöitä lahjoin. Se on vanha perinne ja kestää koko viikon. Valitettavasti joudumme odottelemaan satamaan pääsyä, kuten näette." Seikkailijat huokasivat pettyneinä. "Te voisitte toisaalta edetä satamaan veneitäkin pitkin," kehotti kapteeni. "Hevoset vain joutuvat jäämään laivaan."
"Pitäkää hyvää huolta hevosistamme, tai muuten!" uhkaili Aoirghe, mutta kiitti sitten kapteenia neuvosta ja merimatkasta hypähtäen lähimmän veneen kannelle. Muut seurasivat.
Seuraavaksi seikkailijoiden piti löytää Cornelius. Kahn vilkuili ympärilleen katsellen kärsimättömänä juhlivaa ihmisjoukkoa, joka velloi ees taas. Tarkkaillen tilannetta hän etsiskeli sopivaa kuulusteltavaa, jota
ei välttämättä kaivattaisi. Siinä! Epämääräisen sievä, varsin humalainen nuori tyttö kyhjötti yksinään veneessä, joka oli ankkurissa hieman syrjässä muista. Kahn loikkasi veneeseen ja ravisteli tyttöä kevyesti.
"Nyt sinä kertoa missä Cornelius on!" hän vaati yleiskielellä, joka oli valitettavan kömpelönkuuloista. Vika ei ollut Kahnissa vaan itse kielessä, joka oli kehitetty lähinnä kaupankäyntiin.
"Kuka, mitä?" kysyi tyttö ja katseli vaaleaa soturia hämmentyneenä.
"Oikeudenpalvelija Cornelius!" huusi Kahn ja ravisti tyttöä hieman kärsimättömästi. Hänellä ei ollut koko päivää aikaa.
"Minä ei tiedä!" valitti tyttö. "Varmasti juhlissa, tänään kaikki juhlissa. Jos hän olla oikeudenpalvelija, ehkä Oikeustalovene?" hän yritti avuttomasti. Tytön sanoessa ettei hän tiennyt Kahn puristi tämän
olkapäitä hieman. Tilannetta seuraava Aoirghe alkoi kiihtyä. Hänestä oli täysin käsittämätöntä, että Kahn saattoi kiusata viatonta, sievää tyttöä, joka ei selvästikään liittynyt mitenkään mihinkään.
Aoirghella oli voimakas oikeudentunto, mutta koska aurinkohaltia oli kasvanut metsässä karhut perheenään, hänellä oli taipumus toimia ennen kuin kysellä. Päästäen murahduksen, joka hänen
tovereistaan muistutti suuresti hänen tapaansa lausua nimensä, mutta joka hänelle itselleen oli osa vivahteikasta kieltä, hän loikkasi tytön veneeseen ja tönäisi Kahnin laidan yli.
"Lakkaa kiusaamasta tyttöä!" hän komensi.
"Mitä jos mentäisiin etsimään sitä Oikeustalovenettä," ehdotti Rajaskar ja ojensi kätensä auttaakseen Kahnin ylös vedestä. Hän vilkuili ympärilleen kootakseen ryhmän kokoon ja löysikin Elmerin aivan läheltä.
Ieleniaa, Rubribesia ja Il Rochea ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla. Tyypillistä. Haltiaksi Ielenia oli varsin huikentelevainen ja ilmeisen täynnä omaa sievyyttään ja karismaansa. Tyypillinen sorcerer siis.
Täynnä impulsseja, ei lainkaan harkitseva ja oppinut, niin kuin todelliset taikuuden taitajat, wizardit. Niin kuin Rajaskar itse. Toisaalta Ielenia oli vielä miltei lapsi, ei edes puoltatoista sataa talvea nähnyt.
Rubribes ja Il Roche olivat ihmisiä, joilta saattoikin odottaa kiivasta ja kärsimätöntä käytöstä, mutta he olivat silti lajissaan äärimmäisiä. Tilannetta ei ollenkaan edistänyt Rubribesin oma apinakaveri
puhumattakaan hänen taipumuksestaan nautiskella outoja yrttejä. Il Roche puolestaan mietti eniten tappeluita ja ryyppäjäisiä.
Siristeltyään hetken silmiään Rajaskar näki Ielenian tanssimassa koristeellisessa veneessä ihailijajoukon ympäröimänä. Rubribes ja Il Roche olivat löytäneet tiensä veneeseen, jonka kyljessä luki
"Soturin lepo". Veneen kannelle kieritettiin juuri raskaan näköisiä tynnyreitä, jotka ilmeisesti sisälsivät jotain alkoholipitoista. Aoirghekin oli karannut, tuohtuneena Kahnille. Haltianainen hyppeli veneestä
toiseen tanssien ja halaillen kaikkien vastaantulijoiden kanssa riippumatta siitä, olivatko nämä halukkaita ottamaan lähikontaktia matkan ryvettämään takkutukkaiseen druidiin.
Rajaskar käänsi katseensa kohti Elmeriä, joka ilmoitti selvittäneensä Oikeustaloveneen sijainnin. Nelistään Rajaskar, Kahn, Elmeri ja Tel Tyr lähestyivät venettä tai oikeammin laivaa, joka kellui jonkin
matkan päässä. Se oli hieno alus, jota koristivat vitsakimput, oikeuden symbolit. Sen kannet olivat täynnään oppineen näköisiä miehiä – ilmeisesti Oikeustalon työntekijöitä, sekä huomattavan vähäpukeisia
naisia. Elmeri lähestyi erästä yksinäistä miestä ja kysyi tältä Corneliusta.
"Hän ei täällä," mies totesi lyhytsanaisesti.
"Missä sitten?" kysyi Rajaskar.
"Minä ei voi sanoa. Hänellä olla vaimo ja lapsia."
"Jos nyt sanoa kuitenkin," kehotti Rajaskar, "Meillä olla hän tärkeä asia testamentti."
"Hyvä on. Hän olla Madame Damion vene, mutta te ei kuulla sitä minä."
"Missä tämä vene mahta sijaita?"
Mies osoitti laivaa, jossa oli samettiset purjeet ja jonka kannella oli vieläkin vähäpukeisempia naisia, erittäin kauniita sellaisia.
"Kuka tämä Madame olla?" kysyi kaukonäköinen Kahn.
"Hän olla Samettihuone, kaupungin paras paikka heille jotka haluta palveluksia, emäntä," kertoi mies auliisti. Huokaisten seikkailijat lähtivät kohti Madamen venettä.
Lähempi tarkastelu paljasti purjeiden samettisuuden illuusioksi, mikä harmitti Rajaskaria kovasti. Hän olisi halunnut nähdä laivan, joka kykeni purjehtimaan samettipurjeiden avulla. Corneliusta
seikkailijat eivät vieläkään tavoittaneet, sillä tämä oli lukitun oven takana Madame Damion kanssa, tavattavissa juhlien jälkeen, eli ehkä kolmen päivän kuluttua.
Kolmantena päivänä seikkailijoiden Cimbariin saapumisen jälkeen juhlista oli jäljellä enää ajelehtivia humalaisia ja harhailevia musikantteja. Corneliuskin löytyi kotoaan ja tämä otti mielellään
seikkailijat vastaan.
"Seurata minua. Minä viedä teidät perinnön luo," hän sanoi hymyillen ja johdatti seikkailijat kaupungin halki, aatelisalueen reunamille. Siellä oli talo, jota kiersi upea patio, jonka pylväät olivat eroottisia patsaita.
Patiolla oli samettisia tuoleja , joilla loikoili viehättäviä naisia houkuttelemassa ohikulkijoita.
"Tässä!" huudahti Cornelius Tel Tyrille. "Madame Damion Samettihuone, setäsi Cesarus Vanhemman perintö!"
