Lohikäärmeenmetsästäjien huimat seikkailut
Kevät, kesä 2007
Osa XVIII: Länsimaisia juomatapoja
Sceptanarin juhlat olivat loistokkaat. Koko Alabasteripalatsi oli täynnä toinen toistaan upeammin pukeutuneita juhlijoita, laulu raikasi ja juoma virtasi. Ielenia erityisesti nautti varsin paljon juotavaa ja poistui aikaisin Brutuksen seurassa, mistä tämä taisi olla van hyvillään.
Aoirghe seisoi juttelemassa Shihanna ja Elmerin kanssa ja yritti turhaan kiinnittää Shihannan huomion itseensä. Elmeri ei nytkään ymmärtänyt koko tilanteesta mitään ja oli jotenkin vähäpuheinenkin.
Meni täysin yli Aoirghen ymmärryksen, että niin kaunis, viehättävä, mukava ja älykäs nainen kuin Shihanna saattoi olla kiinnostunut Elmerin kaltaisesta tomppelista. Haltianainen ei kuitenkaan ollut vielä
luovuttanut. Jos hän vain selkeästi näyttäisi, mikä valtaisa ero Elmerin ja hänen itsensä välillä oli, Shihanna ymmärtäisi kyllä oman parhaansa, lopulta. Niinpä Aoirghe flirttaili kepeästi Shihannalle kunnes
Elmerikin sai langan päästä kiinni ja alkoi näyttää hieman vihaiselta.
”Tulehan, Aoirghe,” sanoi Shihanna silloin ja Aoirghen kasvot syttyivät. Hän kykeni vain vaivoin hillitsemään halunsa lällätellä Elmerille. ”Haluaisin esitellä sinut eräälle henkilölle,” Shihanna lisäsi, ja nyt Aoirghe
sai tehdä työtä estääkseen ilmettään venähtämästä.
”Aoirghe, tässä on Lucia, Lucia tämä on Aoirghe,” Shihanna virkkoi vietyään Aoirghen sievän vaalean naisen luo. ”Luulen, että tulisitte hyvin juttuun.”
Aoirghe vilkaisi Luciaa. Tämä oli sievä, muttei missään nimessä vetänyt vertoja Shihannalle. Shihanna oli kuitenkin jo kadonnut juhlijoiden vilinään, joten Aoirghe kohdisti katseensa Luciaan.
”Mistäs sinä Shihannan tunnet?” Aoirghe aloitti.
Lucia oli varsin miellyttävää seuraa ja kertoili auliisti Aoirghelle Shihannan mieltymyksistä, vaikka valittikin sitä, ettei Shihanna ollut ”tyttöihin päin kallellaan”. Lucia selvästi oli. Aoirghe haki heille viiniä ja
he istuivat pitkän tovin baaritiskillä sitä siemaillen ja jutellen. Hetken mielijohteesta Aoirghe kertoi Lucialle kartanostaan ja pyysi tätä yöksi sinne. Lucia suostui ilomielin, mutta Aoirghe alkoi heti epäillä pyyntöään.
Hän lisäsi nopeasti, että oli kiinnostunut vain tällaisesta yhdenyön seikkailusta ja Lucia nyökytteli. Nyt Aoirghe oli tyytyväinen. Juhlat eivät kuitenkaan olleet vielä läheskään ohi, joten Aoirghe sopi tapaavansa
Lucian parin tunnin kuluttua ja lähti kiertelemään.
Sceptanar seurasi jälleen juhlia parvekkeeltaan korkealta tanssivan massan yläpuolelta. Hän oli parvekkeellaan yksin, mikä suretti Aoirghea kovasti. Jos Sceptanar kerran välitti Mirandasta niin paljon kuin
väitti (ja niin paljon, että oli halunnut maksaa tämän pelastamisesta kalliin hinnan) tämän pitäisi naida tyttö riippumatta siitä, kuinka paljon untherilaista verta hänessä virtasi. Aoirghe muuntautui kotkaksi ja lensi
katsomaan kuningasta. Hän yritti puhua tälle Mirandasta, muttei oikein saanut vastakaikua. Pettyneenä hän valmistui muuttumaan jälleen kotkaksi lentääkseen alas, mutta kysyi vielä:
”Onko mitään missä voisin auttaa? Olen mielelläni jatkoksikin hyödyksi, jos kruunulla on seikkailijoille tehtäviä.”
”Itse asiassa olisi eräs pieni asia,” vastasi Sceptanar, ”Katsohan, tuolla baaritiskillä istuu juopuneen näköinen barbaari, jota en ainakaan muista kutsuneeni. Voisitko ehkä tehdä vähän tuttavuutta hänen kanssaan
ja varmistaa, ettei hän ole häiriöksi?”
”Toki,” lupasi Aoirghe, muuttui kotkaksi ja lensi suoraan barbaarin olkapäälle.
Wallace säpsähti, kun tunsi kotkan kynsien tarttuvan olkapäähänsä. Pelästyneenä hän katsoi kotkasta lasiinsa ja takaisin. Hän oli hukuttanut hämmennystään viinaan varsin ansiokkaasti, mutta ei hän
NOIN paljon vielä ollut juonut. Sanassa kotka muuntautui haltianaiseksi. Wallace huokaisi helpotuksesta.
”Oletkos sinä jokin taikuri?” hän tiedusteli.
”E-hei,” vastasi Aoirghe, ”Minä olen druidi. Saan voimani luonnosta.”
”Jaaha. Minä pidän luonnosta,” vakuutti Wallace.
Kaksikko keskusteli jonkin aikaa ja nautti yhdessä lohikäärmeenmaitoa, jonka taianomainen koostumus sai luonnon myrkyille immuunin Aoirghenkin humaltumaan.
”Kuules Wallace,” hän tokaisi, ”Sinä olet kunnon kaveri. Mitäs sanot, lähdetkö meidän kanssa metsästämään hirvityksiä?”
”Hirvityksiä?” kysyi Wallace.
”Niin, tai yhtä lohikäärmettä,” jatkoi Aoirghe.
”Minä en ole kyllä koskaan tappanut lohikäärmettä, mutta kyllä kunnon metsästys on aina poikaa,” tuumi Wallace.
”Se on sovittu!” huudahti Aoirghe. ”Minä asun tuolla bordellissa, Samettihuoneella. Tule huomenna sinne tapaamaan minua ja ystäviäni”, kehotti Aoirghe. ”Nyt minun täytyy mennä.”
Rajaskar kuljeskeli juhlissa yrittäen kerätä tietoa tulevista tapahtumista. Häntä kiinnosti etenkin velhotykistö: olikohan se mahtava ja mielenkiintoinen jopa hänen tasoiselleen velholle, vaiko kenties vähäisempi
voima, joka kaipaisi hänen opastustaan? Kyseltyään hetken Rajaskar sai kuulla, että tykistöä johti Titus Trikoomies. Huokaisten ja tuhahtaen Rajaskar etsi Tituksen käsiinsä.
”Voi, velhotykistö on Cimbarin armeijan mahtavin osa,” vakuutti Titus. ”Meidän tulipallomme murskaavat vihollisen.”
Rajaskar sai selville, että velhotykistön harjoituskenttä sijaitsi Velho-opiston muurien sisällä, ja että hän oli tervetullut harjoituksiin heti huomenaamulla. Tituksen tiedotus keskeytyi kuitenkin mahtavaan torventoitotukseen. ”Ihmiskunnan tuho”, kuuluisa 500-vuotias chessentalainen näytelmä julistettiin alkavaksi. Titus kiirehti heti näyttämön luo ja Rajaskar seurasi kiinnostuneena. Kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä oli hyvin chessentalainen näytelmä. Siinä näyttelijät esittivät demoneja ja yleisö ihmiskuntaa. Näyttelijöiden tehtävä oli juottaa yleisö humalaan ja vietellä heidät. Rajaskaria puistatti: miten sivistymätöntä. No, kyseessä olikin ihmiskunta. Hän vietti vielä jonkin aikaa juhlissa yrittäen opettaa näille raakalaisille kunnon länsimaisia juomatapoja, mihin tarjolla oleva herkullinen viini antoi erinomaiset puitteet, mutta joutui pettymään.
