Lohikäärmeenmetsästäjien huimat seikkailut
Kevät, kesä 2007
Osa XVII: Petollinen nainen
Wallace oli kova kaveri ja hän tiesi sen. Siksi hän olikin varsin hämmentynyt nykyisestä asemastaan Tanssivan Lohikäärmeen Ravintolan ovimiehenä. Ei hän pistänyt vastaankaan – ovimiehen hommat hän oli aina osannut ja hänen liksansa oli noussut tasaisesti koko sen ajan kun ravintola oli kasvattanut suosiotaan. Mutta silti.
Wallace oli kasvanut miehen ikään Rethin pienessä kylässä, jota alati vaivasivat örkkihyökkäykset. Wallacesta örkkiasutuksen läheisyys oli ollut lähes kiehtovaa – se tarjosi jokaiselle nuorelle miehelle tilaisuuden todistaa kykynsä ja mahdollisuuden tapella säännöllisin väliajoin. Wallace oli kookas ja lihaksikas poika, eikä hän koskaan oikein oppinut miekkailemaan huolimatta siitä, että hänen isänsä niin toivoi. Mutta kirveiden kanssa Wallace oli lyömätön – ja mikä ase sopi paremmin örkinkaatoon? Kuusitoistavuotiaana Wallace hallitsi jo varsin taitavasti kahden käden taistelutekniikan ja osasi myös heittää kirveitään. Silloin hänestä alkoi tuntua, että hän kaipasi seikkailua. Reth oli pieni paikka, jossa sekä seikkailumahdollisuudet että sosiaaliset kuviot olivat varsin rajatut ja tyypillisen nuoren miehen tapaan Wallace kaipasi jännitystä elämäänsä.
Jännitystä Wallace löysikin, miltei enemmän kuin olisi voinut toivoa. Reppu selässään hän matkasi Cimbariin, koska se oli lähitienoon suurin kaupunki, todellinen metropoli. Wallace oli häikäistynyt kaupungin mahdollisuuksista ja liittyi lyhyiksi aikoja useihin eri seurueisiin, jolla oli hyviä ja reippaita päämääriä: milloin minkäkin viheliäisen hirviön surmaaminen ja sen aarteen ryöstäminen. Seikkailujensa välillä Wallace työskenteli usein ovimiehenä, sillä hänellä oli siihen tehtävään otollinen ulkonäkö ja tarvittava voima sekä hyväntahtoinen, mutta jämerä luonne. Ovimiehen työ kiinnosti Wallacea etenkin siksi, että seikkaillessa löydetyt aarteet kuluivat nopeasti hänen tutustuessaan kaupungin tarjoamiin mukavuuksiin, ja epäsäännöllisen säännöllinen palkkatyö toi juuri sopivasti lisätuloja.
Juuri ovimiehen hommissa Wallace tapasi Aellan, joka oli oleva hänen elämänsä suurin jännityksen lähde kauas tulevaisuuteen. Wallacesta oli kummaa, että niin sievä ja miellyttävä nainen kävi sellaisessa paikassa kuin Laukkaava Lohikäärme. Sillä Laukkaavassa Lohikäärmeessä Wallace työskenteli ja asui poikkeuksellisen kuumana kesänä Lipun Vuonna 1368 DR. Laukkaava Lohikäärme oli Pontius Fabriciuksen, rikkaahkon aatelismiehen, omistuksessa, minkä harva tiesi. Wallacelle asian laita oli selvinnyt eräänä iltana, kun herra ja isäntä oli tullut tarkastamaan liiketoimiaan ja juonut itsensä niin humalaan, että Wallace oli lähellä napata häntä paidan kauluksesta ja siirtää hänet kadun puolelle. Huolimatta ylhäisestä omistuksestaan, Laukkaava Lohikäärme ei ollut hieno paikka. Se sijaitsi kaupungin laitamilla, vaarallisen lähellä satama-aluetta ja siellä liikkuvaa karkeampaa väkeä. Taverna tasapainotteli melko taitavasti kahden elämäntyylin – hienostuneen ja karkean – välimaastossa ja toimi paikkana, jossa sellaiset henkilöt, jotka eivät halunneet itse tahrata käsiään, palkkasivat välikäsien kautta roistoja ja salamurhaajia ja myivät ja ostivat arvoesineitä, joilla oli hieman epäilyttävä alkuperä. Monilla palveluksiaan tarjoamaan tulleilla asiakkaista oli puutteelliset käytöstavat (vaikkakin sitäkin sukkelampi äly ja vikkelämmät kädet), mikä johti usein tappeluihin ja selkkauksiin, sillä täällä hienostuneinkin lordi tai kauppias saattoi käyttäytyä kuin pahainen katuvaras pelkäämättä jäävänsä kiinni: kuka sellainen, jonka sanaan seurapiirit luottaisivat, kykenisi hänet paljastamaan, myöntäen samalla, että oli itse ollut pahamaineisessa kapakassa?
Mutta Aella, Aella oli astellut Laukkaavaan Lohikäärmeeseen ujosti, mutta päättäväisesti. Nainen oli melko nuori, Wallacen ikäinen, ja hyvin kaunis tyypilliseen chessentalaiseen tapaan: pitkä paksu musta tukka, oliivinvärinen, hieno iho, suuret ruskeat silmät, siro ja sopusuhtainen vartalo. Hänen käytöksestään näkyi, että hän oli saanut hyvän kasvatuksen, mutta hänen vaateensa olivat kuluneet. Missään nimessä hän ei näyttänyt sellaiselta kieroilijalta, joita Laukkaavassa Lohikäärmeessä tavallisesti kävi.
Wallace oli alkanut tehdä tuttavuutta Aellan kanssa ja onnistunut siinä mainiosti. Nainen oli paitsi kaunis, myös mukava, ja hän kertoi auliisti Wallacelle tarinansa. Hänen isänsä oli ollut varakas mies, joka oli ikäväkseen kärsinyt peliriippuvuudesta. Lopulta, köyhdytettyään itsensä ja perheensä, hän oli riistänyt oman henkensä. Aellan äiti oli kuollut suruun, jättäen tytön aivan yksin, vailla kuparilantinpuolikastakaan. Siksi Aella oli pakotettu ottamaan vastaan kaikenlaisia toimeksiantoja täällä Laukkaavassa Lohikäärmeessä, saadakseen edes jotakin henkensä pitimiksi. Hän oli aina ollut ketterä kuin kissa ja menestyi aivan hyvin murtovarkaana. Wallacesta tämä oli pöyristyttävää – kauniin ja ihanan Aellan ei kuuluisi joutua kärsimään moista. Hän alkoi heti pistää hieman syrjään omista rahoistaan, ja kun hänen ja Aellan ystävyys syveni suhteeksi, hän vaati saada elättää naista. Aella suostui, mutta oli silti usein nähty vieras Laukkaavassa Lohikäärmeessä. Nykyään hän tosin vain istuskeli syrjäisessä pöydässä jutellen baarityttö Hilarian kanssa ja odottaen hiljaisia hetkiä, joina Wallace ehti hänen luokseen.
Wallace oli vakuuttunut, että Aella oli hänen elämänsä suuri rakkaus ja nainen tuntui vastaavan hänen tunteisiinsa. Heillä oli monia romanttisia ja kiihkeitä hetkiä, mutta Aella kieltäytyi itsepäisesti virallistamasta heidän suhdettaan. Eräänä päivänä Aella tuli kyynelsilmin kertomaan Wallacelle menevänsä naimisiin. Itsensä Pontius Fabriciuksen pojan kanssa! Wallace oli raivon vallassa ja miltei kävi käsiksi Aellaan, joka ei kyennyt lopettamaan itkemistä. Aella selitti jotain siitä, kuinka Pontius Nuorempi tarjoaisi hänelle turvan ja sen elämäntavan johon hän oli lapsena tottunut – jotain mihin hän ei ilmeisesti uskonut Wallacen pystyvän. Murtunut Wallace oli pitkän aikaa raivoissaan ja kirosi Aellaa kaikille, jotka suostuivat kuuntelemaan.
Kun noin vuosi oli kulunut, Aella ilmestyi uudelleen Wallacen elämään. Hän oli riutuneen näköinen ja itkuinen ja hänellä oli musta silmä. Wallace oli kauhuissaan. Nyyhkyttäen Aella kertoi hirveän tarinan siitä kuinka hänen miehensä pahoinpiteli ja hyväksikäytti tätä ja pyysi Wallacea auttamaan. Ehkä, jos Wallace järjestäisi niin, että Aellan miestä ei enää olisi, he voisivat taas elää onnellisina ja lisäksi rikkaina!
Vakuuttuneena Aellan vilpittömyydestä ja raivoissaan Pontius Nuoremmalle Wallace teki teon, jonka kanssa hän ei ikinä täysin päässyt sinuiksi: tappoi Pontius Nuoremman. Virallisesti mikään ei todistanut Wallacen syyllisyyttä, mutta Pontius Vanhemmalla oli epäilyksensä ja hän järjesti miehensä hyökkäämään Wallacen kimppuun. Miehet runtelivat Wallacea pahoin ja tämän ennen niin kauniit kasvot arpeutuivat. Wallacen arpiset kasvot kauhistuttivat Aellaa, joka käyttäytyi kummallisen kylmästi, eikä halunnut kuulla sanaakaan Wallacen rakkaudentunnustuksista. Tuntien tulleensa petetyksi Wallace lähti Cimbarista, mutta Aellaa hän ei unohtanut.
Vuosi vaihtui taas ja Wallacen seikkailijajoukkio palasi Cimbariin. Wallace meni mukaan, mutta yritti pitää matalaa profiilia. Hän sai töitä Tanssivan Lohikäärmeen Ravintolasta, joka oli aluksi vaatimaton paikka, mutta kohosi pian Cimbarin suosituimmaksi illanviettopaikaksi, jossa kaikki halusivat tulla nähdyksi. Wallace ymmärsi miksi: ravintolassa oli kolme kerrosta, joista alimmassa sijaitsi baari ja tanssilattia, keskimmäisessä ylellinen kylpylä ja ylimmässä ravintola, jolla oli vielä lisäksi romanttinen kattoterassi, josta näki koko Cimbarin keskustan yli, aina merelle saakka.
Tänä iltana Tanssiva Lohikäärme oli kuitenkin hiljainen. Wallace oli kuullut, että kuningas Sceptanarilla oli juhlat joidenkin seikkailijoiden kunniaksi, jotka olivat tehneet pelastusretken Luthcheqiin ja
vapauttaneet kuninkaan rakastajattaren Mirandan. Nyt kuningas oli vapaa pahojen Karanokien vallasta. Se miellytti Wallacea, vaikka hänellä ei ollutkaan ollut kuninkaan aiotusta avioliitosta Kaestra
Karanokin kanssa kovin vahvaa mielipidettä. Mitäpä hänenlaisensa mies taikuudesta perusti – mutta toisaalta Karanokit polttivat ihmisiä ja haltioita elävältä, ja se ei ollut lainkaan hyväksyttävää. Wallacen
pohdinta keskeytyi, kun sisään tanssahteli eräs vakioasiakas, Columba. Columba oli tunnetun kauppiassuvun nuorimmainen, joka vietti melko kohuttua elämää. Hän oli kuitenkin välitön ja hauska ja jutteli
usein Wallacelle. Mikä tärkeintä, hänen jutellessaan hänen äänensä pysyi aivan tavallisena – siihen ei tullut alentuvaa, palvelijoille varattua kaikua.
”Wallace!” huudahti Columba, ”Tulehan! Lähde kanssani kuninkaan juhliin!”
”Minäkö..?” Wallace hämmästyi. ”En nyt tiedä…”
”Tule tule! Aion mennä, mutta minulla ei ole kavaljeeria, eikä sellainen sovi. Ne ovat suurimmat ja hienoimmat juhlat, mitä on nähty!” suostutteli Columba.
”Enpä tiedä,” sanoi Wallace ja vilkuili rähjäistä haarniskaansa, ”Vaatteeni eivät oikein sovi. Enkä voi lähteä kesken työvuoron.”
”Minä huolehdin vaatteista!” lupasi Columba ja kiepsahti Wallacen käsipuoleen. Rupatellen iloisesti hän johdatti Wallacen eräälle sivukujalle, pysähtyi oven eteen ja tiirikoi sen nopeasti auki.
Wallacesta vaikutti, että kyseessä oli vaatekaupan takahuone. Nopeasti Columba valikoi tangolta ylellisen asun ja kehotti Wallacea pukemaan sen päälleen. Wallace yritti kieltäytyä varastetusta vaatteesta,
mutta Columba vakuutti, ettei siitä tulisi harmia ja lopulta Wallace kiskoi sen haarniskansa päälle. Tyytyväisesti hyräillen Columba alkoi johdattaa häntä kohti Alabasteripalatsia.
