Lohikäärmeenmetsästäjien huimat seikkailut
Kevät, kesä 2007
Osa XVI: Paroneja ja paronittaria
Kun seurue saapui takaisin Cimbariin, oli jo aamuyö ja kaupungin kadut olivat aivan autiot. Yhdessä seikkailijat päättelivät, ettei Sceptanaria kenties kannattanut häiritä enää tähän aikaan, mutta että toisaalta kuningas haluaisi varmankin saada heti tiedon Mirandan pelastumisesta. Niinpä Elmeri lähetti Sceptanarille taialla tiedon, että Miranda oli turvassa. Sceptanar kiitti ja lupasi aloittaa Karanokien puhdistusoperaation Alabasteripalatsissa heti. Hän pyysi seikkailijoita huolehtimaan Mirandasta vielä aamuun asti ja saapumaan sitten joukolla palatsiin.
Kun aamu valkeni, seikkailijat johdattivat Mirandan Alabasteripalatsiin. Porteilla heitä tervehdittiin ylenpalttisen ystävällisesti ja heidät vietiin suoraan kuninkaan luo. Nähdessään Mirandan Sceptanar syleili
tätä kiihkeästi, mutta lyhyesti ja kääntyi sitten seikkailijoiden puoleen.
”Annan teille luonnollisesti lupaamani palkkion,” hän kertoi, ”Mutta lisäksi haluan kiittää teitä koko Cimbarin puolesta tekemällä teistä paroneja ja paronittaria. Titteleihin kuuluu pieniä kartanoita, saatte
jokainen kymmenen hehtaaria maata täältä kaupungin lähistöltä.”
Kiihtyneitä huudahduksia. ”Mitä paronin tehtäviin kuuluu?” kysyi aina käytännöllinen Rajaskar. ”Pitääkö kerätä veroja?”
”Ei,” vakuutti kuningas, ”Kartanot ovat hienoja, mutta niihin kuuluu maata lähinnä riittävästi, jotta niissä voi elää oikein mukavasti – peltoa ja puutarhoja omiin tarpeisiin. Jokaiseen kuuluu myös neljä orjaa.”
”Kuinka teillä on vapaana, hmm, kahdeksan kartanoa?”
”Meillä Chessentassa soditaan paljon,” sanoi kuningas ylpeänä, ”joten chessentalaisten sankarien elinikä on harvoin kovin pitkä.” Kuningas nielaisi nähdessään seikkailijoiden kasvojenilmeistä päästäneensä
suustaan varsinaisen lapsuksen. ”Te olette luonnollisesti eri asia,” hän korjasi, ”sankareinakin poikkeuksellisia. Toivon, että pysytte Cimbarissa pitkään.”
”Mitä nyt tapahtuu?” kysyi Rajaskar, ”Tuleeko sota?”
”Kunhan saamme varustauduttua, marssimme Luthcheqiin. En voi velvoittaa teitä osallistumaan sotaponnistuksiin, mutta toisaalta mikäli haluatte osallisiksi, sodassa on jaossa Karanokien aarteet ja lisäksi kunniaa.
Mutta älkäämme puhuko enää sodasta! Tänään järjestämme suuret juhlat teidän, kaupungin sankareiden kunniaksi. Iltahämärän aikaan, täällä Alabasteripalatsissa. Siihen asti haluatte ehkä levätä tai sitten
tutustua kartanoihinne. Teillä on ollut pitkä yö.”
Elmeri riensi heti katsomaan kartanoaan. Se oli merenrannalla ja sitä ympäröi hedelmäpuutarha. Hieman sivummalla oli viiniköynnöksiä. Elmeri nyökkäsi hyväksyvästi ja meni tarkastamaan sisätilat.
Hän mieltyi erityisesti siihen, että yksi alakerran huoneista vaikutti kappelilta. Hän pyhittäisi sen Bahamutille tuota pikaa. Tyytyväisenä Elmeri palasi ulos. Juuri silloin laituriin tuli soutuvene. Veneestä huhuili
tutunkuuloinen ääni. Se oli Shihanna, pukeutuneena tälle epätyypilliseen, valkeaan liehuvaan mekkoon, ympärillään muutama laukku.
”Ojennatko kätesi,” Shihanna pyysi. ”Minun kartanoni on aivan tuossa vieressä, mutta ajattelin, että olisi mukavampaa jos majoittuisin tänne.
Il Rochea ajatus kartanosta ei järin innostanut. Ei hän halunnut asettua aloilleen, eikä ainakaan niin kauas kaupungista! Parin tunnin ratsastusmatka olisi hyvin viheliäinen yöaikaan, juhlimasta palatessa.
Hän oli aivan tyytyväinen huoneeseensa bordellissa. Tuskinpa kuningaskaan voisi vaatia hänen pitävän kartanon, eikä Il Rochea kovin paljon kiinnostaisi vaikka vaatisikin. Sen sijaan käteiseksi muutettuna kartano
olisi perin houkutteleva palkinto.
Pieni tiedusteluretki paljasti Il Rochelle nopeasti kaupungin parhaan kiinteistönvälittäjän nimen. Itse mies oli kuitenkin pettymys – tämä kertoi auliisti Il Rochen kartanon olevan noin 50 000 kullan arvoinen, mutta
varoitti, että harvalla oli niin suuria rahoja sijoittaa kiinteistöön.
”Otamme mielellämme kartanosi listoillemme,” vakuutti välittäjä, ”mutta voi kestää jonkin aikaa, ennen kuin löydämme riittävän varakkaan asian.”
”Siinä tapauksessa ei kiitos,” vastasi Il Roche.
Toisaalta, ehkä hän voisi tehdä kartanollaan vaihtokauppaa. Il Roche etsiytyi mukavaan taika-asekauppaan, jossa oli ennenkin asioinut ja alkoi hieroa kauppaa velhon kanssa. Mies innostui kartanosta,
eikä Il Rocheen kirpaissut kovin paljon, kun hän sopi vaihtavansa sen kahteen taikamiekkaan, joista toinen syöksisi tulta ja toinen jäätä, vaikka hän tiesikin, että miekat eivät aivan vastanneet kartanon arvoa.
Viis pienistä! Hän oli edelleen vapaa mies ja kuukauden kuluttua hän olisi myös kahden upean miekan omistaja!
Ielenia etsi kartanoaan, mutta löysikin velhontornin. Sceptanar oli nimenomaan pahoitellut, että kaikki kartanot olivat varsin perinteisiä: yhtään velhontornia ei ollut ollut tarjolla. Tässä torni kuitenkin seisoi – se oli kuusikerroksinen, kapea kivirakennus, joka täytti kaikki velhontornin tunnusmerkit. Mietteliäänä Ielenia astui sisään. Torni oli täynnä narsisseja! Brutuksella oli ilmeisesti siis sormensa pelissä. Ielenia hymyili hieman. Ehkä hän voisi jopa oppia pitämään narsisseista? Ei, nämä kukat olivat iljettäviä ja rahvaanomaisia. Mutta torni, torni oli juuri oikeanlainen ja osoitti erittäin hyvää makua.
Rubribes oli kerännyt ystävänsä ympärilleen. Juhlien alkuun oli enää hetki aikaa, mutta hän ei aikonut osallistua niihin. Hänen sydäntään raasti, kun hän sanoi jäähyväiset, mutta hän uskoi sen parhaaksi. Hänen ystävänsä olivat kelpo veikkoja, mutta he elivät aivan liian kaupungistunutta elämää. Rubribes ja hänen apinansa kaipasivat samoilemaan viidakoihin. Kartanoa hän ei myöskään halunnut. Se olisi hänen jäähyväislahjansa ystävilleen: he saisivat pitää sen ja käyttää sitä miten tahtoisivat.
