Lohikäärmeenmetsästäjien huimat seikkailut
Kevät, kesä 2007
Osa X: Operaatio pelastakaa haltiataikaolennot
Kun aamu valkeni, Rajaskar kokosi ympärilleen seurueensa rippeet. Ielenia, Rubribes ja Il Roche katsoivat häntä odottavasti, kun hän heitti taikansa. Se onnistui! Rajaskar näki taikakauppiaan sekä pienen naisen, joka muistutti tätä ulkoisesti. He nukkuivat ylellisessä, punamustin vuodevaattein varustetussa sängyssä, alasti. Rajaskar hymyili. Parempaa tilannetta ei voinut toivoa. Kunhan Aoirghe vain olisi jossain heidän lähellään. Rajaskar nyökkäsi ystävilleen, tarttui näitä käsistä ja teleporttasi suoraan makuuhuoneeseen.
Seurueen saapuminen herätti nukkuvan pariskunnan. Nämä alkoivat heti hapuilla aseitaan ja haarniskojaan. Päättäväisesti Rajaskar käski heitä lopettamaan.
”Missä Aoirghe on?” hän kysyi. ”Hän on ystävämme ja olemme tulleet pelastamaan hänet.
”Kuka?” kysyi mies välinpitämättömästi.
”Tiedät varsin hyvin kuka!” kiivastui Il Roche ja hyppäsi miehen niskaan.
”Jos siitä onnettomasta pikkuhaltiataikaolennosta puhut,” sanoi nainen, ”hän on tyrmässä, minne kaltaisesi viheliäiset olennotkin kuuluisivat.”
”Vai niin! Johdattakaa meidät Aoirghen luo ja päästäkää meidät lähtemään vapaasti, niin teille ei käy kuinkaan. Muussa tapauksessa…”
Nainen kutsui kiivaasti vartijoita.
Kahakka oli lyhyt, sillä vartijat eivät olleet järin taitavia taistelijoita. Mies ja nainenkin tulivat järkiinsä ja totesivat, ettei yksi noita ollut heidän henkiensä arvoinen. Seikkailijat huokaisivat helpotuksesta, kun
heidät vietiin kellarikerrokseen ja he näkivät nöyryytetyn, mutta vahingoittumattoman Aoirghen.
”Tuomme tähän hänen tavaransa, ja sitten poistutte tästä salaovesta,” viittasi nainen. ”Ei mitään temppuja, emmekä halua nähdä teitä enää koskaan.”
”Hänen tavaransa myös,” Aoirghe osoitti sellitoveriaan. ”En lähde ilman häntä.”
”Olkoon menneeksi,” myönsi nainen.
Salaovi johti luthcheqiläiselle sivukujalle. Kaupunki vaikutti hiljaiselta ja pölyiseltä, mutta seikkailijat tunsivat silti parhaaksi turvautua näkymättömyysloitsuihin. Pian he olivat ulkona kaupunginporteista.
Pölyisen kuuman tasangon halki kulki leveä tie, joka johti kohti suota. Cimbariin olisi kolmen päivän matka. Keskipäivä oli jo mennyt, tänään he eivät ehtisi ylittää pahamaineista Kyysuota kokonaan.
”Sinähän mainitsit sen jonkin bardikommuunin,” muisti Aoirghe ja katsoi kysyvästi Gnaeusta.
”Kyllä kyllä, Ursuman kylä. Sinne ehdimme vielä tänään, ja sen on ainoa turvallinen yöpymispaikka suolla.”
Illansuussa seikkailijat saapuivat pieneen kylään, joka tosiaan sijaitsi keskellä suota. Sen alueelle oli kuljetettu runsaasti maata, jotta se ei vajoaisi. Heitä tervehti ihmiskrokotiilivartija, joka toivotti heidät tervetulleeksi ja kehotti seuraamaan näytelmää. Kylän keskellä sijaitsikin suuri amphiteatteri, jossa esitettiin traagista rakkaustarinaa kahdesta nuoresta, joiden vanhemmat vihasivat toisiaan ja vastustivat avioliittoa. Yleisö koostui puolituisista, ihmiskrokotiileista ja liskomiehistä.
Näytelmä oli taidokas ja sen jälkeen esitettiin vielä akrobatiaa ja veitsenheittoa. Seikkailijat vetäytyivät kuitenkin pian nukkumaan.
