Lohikäärmeenmetsästäjien huimat seikkailut
Kevät, kesä 2007
Prologi: Siveetön nuorimies
Elmeri nojasi majatalon pation kaiteeseen masentunut ilme kauniilla kasvoillaan. Nuori mies ei vieläkään voinut käsittää, että tämä oli voinut tapahtua hänelle. Hänelle! Hänelle, joka oli omistanut elämänsä epäkuolleiden tuhoamiselle, hänelle joka oli paitsi Lathanderin, myös Tyrin ja Kelemvorin uskollinen pappi. Tai oli ollut. Elmerin jumalat olivat selvästi hyljänneet hänet, joten hän oli tehnyt heille samoin. Sillä yksikään omasta papistaan välittää jumala ei olisi antanut hänen tulla ensin epäkuolleen surmaamaksi ja sitten nousta itse kummituksena. Vaikka teosta fyysisesti vastuussa olleen lichin tappaminen ja tämän phylacterian tuhoaminen oli korjannut tilanteen, Elmeri ei ollut toipunut selkkauksesta. Hänen nuoruudestaan asti tuntemansa pappistaikuuden hallinnan synnyttämän siunauksen tunteen katoaminen oli tehdä hänet hulluksi, mutta hän pysyi lujasti päätöksessään. Damaran Elmeri Blackcloak vastasi vain itsestään ja itselleen, ei enää yhdellekään piittaamattomalle jumalalle.
Nuoren papin pohdinnan keskeytti kavioiden kapse ja lähestyvä pölypilvi. Majatalon pihaan syöksähti kauhistuneen oloinen nuori ritari valkealla hevosella, pölyisessä haarniskassa, jossa erottui
yhä Tyrin symboli.
"Isäni jahtaa minua!" huudahti nuori mies, "Hän aikoo surmata minut! Voitteko olla niin hyvä ja tarjota uskolliselle Tyrin ritarille hetkeksi turvapaikan?"
Elmeri ei ollut järin kiinnostunut Tyristä eikä ritareista, muttei kuitenkaan halunnut evätä nuorukaiselta suojaa.
"Toki. Mene vain sisään."
Elmeri seurasi miestä sisään parempiakin päiviä nähneeseen majataloon, joka oli nykyään hänen oman seurueensa omistuksessa. Kaksikko löysi Kahnin, pohjoisen soturin, keittiöstä.
Poikkeuksellisen lauhkealla tuulella oleva Kahn tarjosi nuorukaiselle teetä ja alkoi yhdessä Aoirghen, haltiadruidin, kanssa kysellä mieheltä tämän tarinasta. Elmeri kohautti olkiaan, valutti olutta
tuoppiin ja palasi patiolle. Aurinkohan paistoi.
Elmeri ehti tuskin siemaista oluttaan, kun jo pihaan ratsasti suurella kiireellä neljä haarniskoitua miestä, hekin Tyrin symbolit näkyvillä. Jahtasivat omiaan!
"Onko täällä näkynyt siveetöntä nuorta miestä?" johtajanoloinen ritari mylvi.
"Hänet tulee saada vastuuseen teoistaan, joten on erittäin tärkeää, että kerrotte meille kaiken!" julisti toinen.
Huudot hälyttivät myös muita seurueen jäseniä pihalle. Ielenia Moonflower, haltia, velhotar ja syntyjään aatelinen, vilkaisi ritareja halveksuen. Kahnia puolestaan nämä huvittivat suuresti.
"Vakuutan teille, että täällä on näkynyt paljonkin siveettömiä nuoriamiehiä," hän sanoi perin vakavasti.
"Tämä ei ole vitsailun asia!" jylisi ritari, johon Kahn ehti vielä sutkauttaa olevansa täysin vakavissaan. Kahn ei ollut mikään kaunis mies – ammattisotilaana vietetyt vuodet olivat jättäneet häneen
arpensa ja runsas ulkona vietetty aika oli ahavoittanut hänen kasvonsa. Kuten tavallista, hän oli nytkin hampaisiin asti aseistettu ja pukeutunut haarniskaan kypärineen kaikkineen. Hänen kotiseutunsa,
illuskaanien asuttama pohjoinen, näkyi hänen mittavassa varressaan ja lähes valkeassa tukassaan. Ritarit katsoivat häntä varovaisesti ja perääntyivät hieman, mutteivät luovuttaneet.
"Vannotteko kunnianne ja omantuntonne kautta, ettette ole ottaneet suojelukseenne siveetöntä nuorta miestä juuri äsken? Muutoin meidän täytyy tutkia talo!" messusi kolmas ritari.
"Minä vannon, kautta Tyrin, ettemme ole moista tehneet," ilmoitti Elmeri kiitollisena siitä, ettei vielä ollut poistanut jumalallisia symboleja vaatteistaan. "Sen sijaan luulen, että havaitsin erään ratsukon
menevän tästä ohi, itään päin," hän lisäsi. Nämä ritarit olivat selvästi pahempia kuin se, jota he jahtasivat eikä tällainen vala todellakaan ollut Elmerille kallis. Pitkästä aikaa Elmeriä itse asiassa kiinnosti
jokin – nimittäin miksi Tyrin paladiinit jahtasivat yhtä omistaan ja miksi he olivat noin innostuneita siveettömyydestä.
Uskon ritarit kiittivät ja hoputtivat hevosensa takaisin tielle, kohti itää. Kahn, Elmeri ja Ielenia palasivat sisälle taloon, missä nuorukainen ja Aoirghe istuivat edelleen keittiön pöydän ääressä. Nuorukainen
tärisi ja hörppi ujosti teetä.
"Kiitos kovasti, että käännytitte heidät," hän henkäisi. "En ymmärrä yhtään mistä on kysymys! Kaksi päivää sitten kun tulin kotiin, isäni alkoi syyttää minua siveettömyydestä ja hän ja hänen toverinsa
hyökkäsivät kimppuuni! Pakenin ja olen ollut pakomatkalla siitä lähtien."
"Isäsi?" kysyi Aoirghe.
"Adoptioisäni, oikeastaan. Minut löydettiin puusta kun olin pieni, mutta hän on pitänyt minua kuin omaa poikaansa. Antoi minulle nimenikin: Tel Tyr. Minä olin kihloissakin hänen tyttärensä kanssa!"
"Oletko varma, ettet tiedä miksi sinua jahdataan?" kysyi Rajaskar, joka oli ilmestynyt paikalle.
"Sillä on jotain tekemistä perintöni kanssa," myönsi Tel Tyr. "Minulle oli tuotu kirje ja testamentti kun olin poissa ja se oli saanut heidät raivoihinsa. He olivat jo tuhonneet kirjeen, joten sain käsiini
vain testamentin. Tässä." Tel Tyr ojensi Rajaskarille hienolle paperille kirjoitetun asiakirjan, joka kertoi sen haltijan perineen kiinteistön Cimbarissa, Kauneuden kaupungissa. Haltijan tuli viipymättä
ottaa yhteyttä oikeudenpalvelija Corneliukseen, joka oli testamentin toimeenpanija.
"Itse asiassa," pohti Tel Tyr. "Ettekö haluaisi auttaa minua löytämään perintöni? Voisin antaa teille puolet siitä palkkioksi – minä haluaisin vain tietää, miksi minut löydettiin puusta ja
miksi isäni niin suuttui minulle."
"Kuulostaa kaupalta,” tokaisi Kahn, ”Johan tässä on oltukin ilman toimeksiantoa." Muut nyökyttelivät.
"Mutta tietääkö kukaan,” kysyi Rajaskar testamenttia sormeillen, ”missä tämä Cimbar sijaitsee?"
