Hopeakorpit
Kevät 2006
Aamunkoi
Hoi miehet! Hoi naiset ja lapset! Hoi varkaat ja maagit! Hoi arvon ylhäiset lordit! Keräntykää kuulemaan elinikämme kenties hämmästyttävin, mieltä häkellyttävin ja urhein tarina! Varoituksen sana! Tämä tarina ei ole herkkähipiäisille ja sydänheikoille kuultavaksi. Koskaan en ole matkoillani paahtavasta idästä karuun pohjoiseen kohdannut mitään mikä hyydyttäisi vereni kuten tämä tarina. Tulkaa siis lähemmäs ja valmistautukaa syöksymään maailmankaikkeuden kertomuksen syövereihin!
Oletteko koskaan miettineet eivätkö Bardit tunne oloaan yksinäiseksi pitkillä matkoillaan maasta ja kaupungista toiseen? Edessä kuiva, karu tie ja takana unohtumattomat muistot, eiväthän he tapaa ketään viikkokausiin. Ovatko he siis kaikki yksinäisiä susia vai ovatko he vain oppineet sietämään yksinäisyyttä? Miten on mahdollista, että nuo kaupunkien ilopillerit ja juhlien keskipisteet saattavat vaeltaa suuren osan elämästään seuranaan vain jalkojensa kopse ja tähtitaivas peittona? Ovatko he osa jotain suurempaa suunnitelmaa? Pitävätkö he muita ihmisiä alempiarvosina? EI! Sillä todelliset bardit eivät koskaan ole yksin. Kaikki elolliset olennot ymmärtävät harmoniaa. Ja musiikki, rakkaat ystäväni, musiikki on harmoniaa, harmonia musiikkia. Niin vehreiden metsien jalot peurat, äärettömän taivaan uljaat kotkat kuin pohjattomien luolien asukit kuulevat harmonian kutsun. Täten, me emme ole koskaan yksin. Ja kuten meillä päin on tapana sanoa: "Yksin ei ole koskaan hän joka käpyjä kerää".
Siellä siis olin, pölyinen tie allani ja tuntematon edessäni. Seuranani jumalten lahja, ääneni, sekä metsäneläimet. Päämääräni tiesivät vain jalkani sekä viisautta ja rakkautta hehkuva täysikuu ylläni. Matkustan aina öisin: sen minkä aurinko saa näkymään, kuu läpivalaisee; sen mihin aurinko ei yllä, kuu paljastaa. Olin jo ennen matkalle lähtöäni tuntenut että pian tapahtuisi jotakin suurta. Jotakin joka jättäisi pyyhkiytymättömät jälkensä maailmaamme. Kutsukaa sitä jumalan johdatukseksi, kuudenneksi aistiksi tai kohtaloksi mutta jokin minua veti pohjoiseen. En kuitenkaan vaivannut päätäni asialla: mikä oli tuleva, oli tuleva; minun tehtäväni oli pelotta ottaa se vastaan.
Kuun ollessa kirkkaimmillaan puhkesin lauluun. Otus toisensa jälkeen yhtyi sydämeni huutoon kunnes itse tähdet lähenivät kuuntelemaan aariaamme.
Ei paista kuu
Vain jalat pienet etsivät kotiaan
Kadoksissa on tie
Miten kuljemme jollemme mene?
Vain jalat pienet etsivät kotiaan
Ovat kukat kuihtuneet
Ei jälkiä maassa
Missä on kasvava valo?
Mihin on hävinnyt sielumme palo.
Kadoksissa on tie
Miten kuljemme jollemme mene?
Vain jalat pienet etsivät kotiaan
Kaatuvat jalat
Voimat pettävät
Miksi jatkaa?
Luopukaamme lepoon
Tuo tuuli hennon kuiskauksen
lämpöisen kosketuksen
Sinä menet mihin minä seuraan
Sanotaan, että tuona yönä monet itkivät sydämensä kyllyydestä, ymmärtämättä syytä.
Seuraavana päivänä kehoni ja mieleni olivat entistä vireämpinä ja vetreämpinä. Lihakseni olivat toipuneet lohikäärmeen surmaamisesta ja kullan väri oli löytänyt tiensä takaisin hiuksiini tulisen balor-kamppailuni jälkeen. Voisin lumota teitä useita öitä ja päiviä tarinoilla lukuisista taistelustani pahan voimia vastaan mutta mikään niistä ei vedä vertoja sille mitä pian olette kuuleva. (Kaiken lisäksi tapettuaan kolmannenkymmennenkuudennen lohikärmeensä, ymmärtää että kyseisissä uroteossa ei todellisuudessa ole mitään uroa. Kaikki mitä tarvitaan on rohkea sydän ja vankkumaton mieli. Mutta kaikki tämä kuuluu toiseen aikaan ja paikkaan, toiseen tarinaan.)
Tie matkasi nopeasti. Aurinko poltti kirkkaana ja maan päällä hiipi epäluonnollinen tyyneys: kuin viimeinen henkäys ennen kuolemaa. Aistini huomasivat lähestyväni asutusta. Tunsin että seuraavan kukkulan takaa avartuisi näkymä kylään. Kylään johon jalkani olisi minut vievä. Kylään joka muuttaisi kaiken. Vedin syvään henkeä ja annoin lauluni levittää ilosanoman tulostani ilmaan.
Nyt kuokat pois heittäkää
Pellot unhoittakaa!
Ei kissa koiraa enää raavi
Ei aura viljaa kaavi
Ei huolen häivää missäkään
On Babbo joukkoonne saapunut
Siiiiiis
Nyt lauletaan. nyt riemuitaan
Nyt viini täyttää mahat vaan
Juodaan, tanssitaan iloitaan
kunnes jalat pettää alta maan
On Babbo joukkoonne saapunut
Siis pankaa kalja virtaamaan!
Ällös anna pelon voittaa
urheuttas se vain koittaa
Heitä mielest vaivat turhat
allapäin on vain kurjat
On Babbo joukkoonne saapunut
Siiiiiis
Nyt lauletaan. nyt riemuitaan
Nyt viini täyttää mahat vaan
Juodaan, tanssitaan iloitaan
kunnes jalat pettää alta maan
On Babbo joukkoonne saapunut
Siis pankaa kalja virtaamaan!
Kalja virtaamaan!
Saavuin kylän porteille. Kuten niin monasti ennenkin koko kylä oli vastassa jaloa figuuriani. Ylistäviä katseita toisensa jälkeen.. Tätä vihasin itsessäni. Tavalliset ihmiset eivät ymmärrä mitä sankaruus tuo tullessaan. Minne menetkään ihmiset ylistävät ja hurraavat sinua. Odottavat ihmeitä tekevää puolijumalaa joka pelkällä katseella haihduttaa kaikki ongelmansa. Jokainen pettynyt katse, jokainen vuodatettu kyynel raastavat palan sieluani. Sillä edes minä en pysty auttamaan jokaista vaikka sydämeni sitä ylitse kaiken halajaisikin. Tämä on sankaruuden hinta. Älköön kukaan, ken ei ole valmis kohtaamaan tätä taakkaa, haaveile sankaruuden tiestä; pala palalta, päivä päivältä se söisi teitä sisältäpäin, tasaisesti ja pysäyttämättömästi, kunnes jäljellä olisi enää autiuuttaan humuava tyhjä kuori, kuva siitä joka kerran olitte.
